Koskettava tarina💗
Löysin tarinan facebookista,sinun ihmeesi ryhmästä,luvattiin jakaa
tämä tarina.
Se oranssi kissa ei koskaan tullut sisälle. Silti vanhainkodissa puhuttiin siitä kuin tärkeästä vieraasta
Espoon laidalla on pieni hoivakoti, jonka takapihalla kasvaa kaksi vanhaa koivua. Talvella niiden oksat raapivat lasikuistin ikkunoita, ja kesällä lehdet tekevät lattialle vihreitä varjoja. Aamuisin kuistille tuodaan ne asukkaat, jotka pitävät valosta.
Siellä on pyörätuoleja, villasukkia, kahvikuppeja, hiljaisia katseita ja ihmisiä, jotka ovat joskus olleet jonkun koko maailma.
Eräänä lokakuun aamuna ikkunalaudalle ilmestyi kissa.
Oranssi, laiha, vähän pörröinen. Sillä oli valkoinen raita nenän päällä ja häntä, joka liikkui hitaasti puolelta toiselle kuin metronomi. Kaulapantaa ei ollut. Kukaan lähialueella ei kysellyt sen perään.
Hoitaja yritti hätistää sen pois, koska niin kuuluu tehdä. Se palasi seuraavana aamuna.
Ja sitä seuraavana.
Lopulta joku sanoi:
— Annetaan sen olla. Ei se mitään pahaa tee.
Keittiön Sirkka alkoi kutsua sitä Porkkanaksi. Asukkailla oli omat nimensä. Yksi sanoi sitä Herraksi, toinen Pojaksi, kolmas vain Kissaksi. Nimellä ei ollut väliä. Kaikki tiesivät, kenestä puhuttiin.
Porkkana tuli lähes joka aamu ennen yhdeksää. Se hyppäsi ulkopuoliselle ikkunalaudalle, istui alas ja katsoi sisään. Ei pyytänyt ruokaa. Ei raapinut lasia. Ei naukunut.
Se vain oli.
Ja juuri siksi siitä tuli tärkeä.
Aili oli 86-vuotias ja muuttanut hoivakotiin keväällä lonkkaleikkauksen jälkeen. Ensin piti olla vain kuntoutusjakso. Sitten tytär sanoi, ettei Aili enää pärjäisi yksin. Aili nyökkäsi, koska riiteleminen olisi väsyttänyt liikaa.
Hänen lapsensa asuivat Turussa ja Tukholmassa. He soittivat. He lähettivät kuvia. He sanoivat usein “tullaan pian”.
Pian on vanhalle ihmiselle pitkä sana.
Kun Aili näki Porkkanan ensimmäisen kerran, hän ei hymyillyt heti. Hän katsoi sitä pitkään, kuin epäilisi muistiaan. Sitten hän nosti kätensä lasia vasten.
Kissa nousi ja painoi kylkensä samaan kohtaan.
— No mutta, Aili kuiskasi. — Sinähän tulit.
Kukaan ei kysynyt, kenelle hän oikeastaan puhui.
Sen jälkeen Aili pyysi joka aamu, että hänet vietäisiin kuistille ajoissa. Jos kissa oli myöhässä, hän sanoi:
— Kyllä silläkin saa olla huono aamu.
Veikko oli toisenlainen. 81-vuotias entinen linja-autonkuljettaja, joka ei halunnut vaivata ketään eikä päästänyt ketään lähelle. Hänen huoneessaan oli vain yksi valokuva: nuori nainen polkupyörän vieressä. Vaimo, kuollut jo kauan sitten.
Veikko ei puhunut menneistä.
Paitsi kissalle.
Yksi iltavuoron hoitaja kuuli sen sattumalta. Veikko istui kuistilla, vaikka muut olivat jo lähteneet. Ulkona hämärsi, ja Porkkana oli jäänyt ikkunalaudalle.
— Sinä et keskeytä, Veikko sanoi.
Kissa räpäytti hitaasti.
— Irma keskeytti aina. Siksi minä kai puhuin hänelle niin vähän. Olisi pitänyt puhua enemmän.
Sitten hän kertoi nuoruudesta. Bussireiteistä. Ensimmäisestä asunnosta. Riidasta pojan kanssa, joka alkoi yhdestä sanasta ja jatkui vuosia. Hän kertoi myös koirasta, jonka nimi oli Rölli ja joka pelkäsi ukkosta.
Hoitaja seisoi hetken paikallaan ja meni sitten pois. Ovi sulkeutui hiljaa.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Veikko kuoli yöllä.
Seuraavana aamuna Porkkana ei tullut.
Hoitajat huomasivat sen, mutta eivät tehneet siitä numeroa. Kissa on kissa. Kissat kulkevat.
Mutta se ei tullut seuraavanakaan aamuna.
Kolmantena päivänä se palasi. Se hyppäsi ikkunalaudalle, meni suoraan siihen kohtaan, jossa Veikon tuoli oli yleensä ollut, ja jäi siihen istumaan. Pitkään. Sen jälkeen se käpertyi pieneksi oranssiksi keräksi ja nukkui koko aamupäivän.
Sirkka keittiössä sanoi vain:
— Se tiesi taas.
Taas.
Sillä vuosien aikana oli huomattu jotain, mistä kukaan ei halunnut tehdä liian suurta tarinaa. Porkkana oli ollut poissa aina silloin, kun joku asukas oli kuollut yön aikana. Ei joka myrskyllä. Ei joka pakkasella. Ei silloin, kun ruokaa ei ollut laitettu ulos.
Vain silloin.
Ehkä se aisti muutoksen. Ehkä hoivakodin rytmi muuttui. Ehkä ihmiset näkivät siinä merkityksen, koska tarvitsivat sitä.
Mutta tarvitseminen ei tee merkityksestä valhetta.
Hiljaisin asukas oli Saimi, 93. Hän ei enää juuri puhunut. Hänen ainoa poikansa oli kuollut, ja muut sukulaiset olivat muuttuneet joulukorteiksi. Saimin huoneessa radio soi usein, vaikka kukaan ei tiennyt, kuunteliko hän.
Kun Saimi tuotiin kuistille, hänen katseensa oli usein poissa tästä maailmasta.
Mutta Porkkanan nähdessään hän liikautti sormiaan.
Hitaasti hän nosti kätensä.
Kissa nousi joka kerta. Aivan joka kerta. Se käveli hänen kohdalleen ja laski tassunsa lasia vasten.
Nuori lähihoitaja näki sen ensimmäisenä työviikkonaan. Hän puri huultaan, jatkoi työtään ja meni myöhemmin vessaan itkemään.
Ei siksi, että se olisi ollut surullista pelkästään. Vaan siksi, että se oli kaunista tavalla, joka sattuu.
Porkkana ei voi avata ovia. Se ei voi istua Saimin sylissä. Se ei voi tuoda takaisin lapsia, puolisoita, koteja, kesäkeittiöitä, juhannuksia, ääniä, jotka ovat kadonneet.
Mutta se tulee.
Aamusta toiseen.
Niiden ihmisten luo, joita elämä on hiljentänyt ja maailma kiireessään ohittanut.
Se ei sano mitään. Ja ehkä juuri siksi kaikki kuulevat sen.
Oletko
sinä unohtanut jonkun, joka ei pyydä mitään, mutta odottaa silti?
Soita. Käy. Istu hetki. Jos tämä tarina kosketti, paina 
ja jaa se. Joskus tärkein asia maailmassa on vain ilmestyä paikalle
ja jaa se. Joskus tärkein asia maailmassa on vain ilmestyä paikalle
.jpg)
.jpg)
